Julkaistu verkkouutisissa blogissani 4.3.2019

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus on tämän eduskunnan aikana kolmesti törmännyt eduskunnan perustuslakivaliokuntaan. Jokaisella kerralla valiokunta on löytänyt ehdotuksesta parikymmentä perustuslain vastaista kohtaa. Onko lainvalmistelu Suomessa todella näin huonoa? Todellinen vastaus löytyy siitä, että Suomessa on alettu tulkita perustuslakia uudella, ongelmallisella tavalla.

Perusoikeusuudistuksessa 1995 perustuslain perusoikeudet sopeutettiin vastaamaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen ihmisoikeuksia. Tässä yhteydessä hallitusmuotoon tulivat kattavasti taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet.

Perustuslaki takaa meillä subjektiivisen eli suoraan perustuslaista johtuvan oikeuden välttämättömään toimeentuloon, akuuttiin terveydenhuoltoon ja maksuttomaan perusopetukseen. Sen sijaan muut sosiaaliset oikeudet kirjoitettiin yleisesti julkiseen valtaan kohdistuvan edistämisvelvollisuuden muotoon. Perustuslain määräys ”Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut” on sosiaaliturvan heikoimman hierarkiatason kehoitus edistää väestön terveyttä.

Säännöstä hyväksyttäessä lähtökohtana oli, että olemassa oleva sote-järjestelmä oli riittävä täyttämään perustuslain vaatimukset. Tämän myös valmistelijat vakuuttivat valtiojohdolle silloisen laman olosuhteissa. Tämä vielä vahvistettiin lausumalla perusteluissa, että ehdotetut perusoikeudet ovat ”riippuvaisia käytettävissä olevista voimavaroista”. Lainsäätäjän laajaa harkintavaltaa korostettiin toteamalla, että ”säännöksessä ei määritellä tarkoitetun sosiaaliturvan järjestämistapaa”.

Tämä vastaa hyvin eurooppalaista tulkintalinjaa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että sairaanhoidon ja terveydenhoidon resurssien jako on aihealue, johon tuomioistuimen ei ole syytä ottaa kantaa, vaan se kuuluu kansallisten viranomaisten harkintavaltaan (Wiater v Puola 15.5.2012). Eli. Parlamentti päättää.

Perustuslain alkuperäinen linjaus on kuitenkin muuttunut perustuslakivaliokunnan ottaessa kantaa hallituksen sote-ehdotuksiin. Valiokunta katsoo, että se voi perustuslain perusteella arvioida, mitä ovat riittävät sote-palvelut. Valiokunta katsoo, että terveydenhuoltojärjestelmän on heti sen uudelleenorganisoinnista alkaen annettava erinomaiset palvelut kaikille kaikissa valtakunna osissa. Rahaa on annettava niin paljon kuin sitä tarvitaan. Sote-järjestelmän valmistelun painopiste onkin siirretty eduskunnan asiantuntijavaliokunnasta, sosiaalivaliokunnasta perustuslakivaliokunnalle.

Perustuslakivaliokunta selviytyy tehtävästään hyvin, kun se arvioi puuttumista yksittäisiin perusoikeuksiin. Valiokunnan osallistuminen hyvinvointijärjestelmien rakentamiseen on ongelmallista. Jos jotkut asiantuntijat ovat huolissaan järjestelmän toimimattomuudesta, ei sen pitäisi tarkoittaa ehdotuksen perustuslainvastaisuutta. Tämä logiikka poikkeaa taysin myös siitä, mitä perustuslain säännöksellä sitä säädettäessä tarkoitettiin.

Kysymykset terveyspalveluiden yhtiöittämisvelvollisuudesta, rahoituksesta, uudistuksen voimaantuloaikataulusta ja jopa EU-notifikaatiosta ovat tyypillisiä poliittisen harkinnan kysymyksiä kaikissa ihmisoikeuksia ja demokratiaa kunnioittavissa länsimaissa. Perustuslakivaliokunta on täysin perustuslain alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti tehnyt niistä perustuslakikysymyksiä.

Valiokunnan näkemys siitä, että yhtiömuotoisen terveyskeskuksen konkurssiuhka voi johtaa siihen, ettei terveyspalveluja saa lainkaan, voi teoreettisesti pääteltynä olla aukoton, mutta ei lainkaan vastaa elävää todellisuutta. Viime aikoinakin sosiaalihuollon laitoksilta on evätty toimilupia. Eivät asiakkaat näissä tapauksissa ole jääneet ilman hoitoa.

Muiden oikeusalojen arvostetut juristit ovat katsoneet, että tulkinnoissa politiikka ja oikeus sekoittuvat. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka totesikin oikeuskanslerin kertomuksessa 2015 professori Markku Heliniin viitaten: ”Tasapaino (politiikan ja oikeuden välillä) järkkyy, jos perustuslakiin kirjoitettuja arvoja ei oteta todesta. Mutta se järkkyy myös, jos perustuslakiasiantuntijat katsovat voivansa antaa tieteellisiä vastauksia kysymyksiin, jotka ovat poliittisia”.

Terveydenhuollon valinnanvapaus on yksi kansalaisten perustuslaissa vahvistettuja perusoikeuksia. Perustuslakivaliokunta tunnustaa oikeuden olemassaolon. Mutta se ei tee siitä mitään johtopäätöksiä. Se, että ihminen voi valita sekä yksityisen että julkisen terveyspalvelujen tuottajan välillä on huikea askel perusoikeuksien vahvistamisen suuntaan. Koska moni valiokunnan käyttämä asiantuntija vierastaa yksityistä palvelutuotantoa, näkee valiokunta yksityisen tuotannon näennäisperustein ongelmana. Yksityisen yrityksen konkurssipelko, julkisesti rahoitetun tehtävän antaminen yksityiselle tai EU:n mahdolliset kilpailunetraalisuusvaatimukset on nostettu keinoiksi vastustaa perusoikeuksien vahvistamista.

Perustuslakivaliokunnan sote:n käsittelyssa antamat lausunnot tarvitsevat huolellisen ulkopuolisen oikeudellisen analyysin. Mahdollisimman pian pitäisi teettää selvitys, vastaavatko perustuslakivaliokunnan kannat yleisiä eurooppalaisia lainsäätäjältä edellytettäviä ihmisoikeustulkintoja. Suomen ihmisoikeustulkinnat eivät voi poikea merkittävästi yleiseurooppalaisista tulkinnoista.

Kimmo Sasi
varatuomari
perustuslakivaliokunnan pj vv. 2003-2011 ja perusoikeuskomitean jäsen